Novelli kilpailu.

Pääsin Asessori Torsti Koskisen kirjoituskilpailun Helsingin yläkoulujen novellisarjassa neljännelle sijalle.

Jeeee (: !!

Tein novellin alunperin aiheesta elämäni tärkein tuki. Se kertoo nuoresta tytöstä, joka joutuu huolehtimaan pikkuveljestään, kun vanhemmat eivät rakasta tarpeeksi välittääkseen.

Pidä huolta.

Kävelen hiljaista koulun käytävää, ja askeleeni kopisevat kylmään kivilattiaan. Avaan raskaan solun oven ja kuljen ohi sotkuisten naulakoiden oven sulkeutuessa hiljaa perässäni. Kurkistan luokkaan. Vanhanais opettaja pyyhkii taulua ja laittaa tavaransa kulahtaneeseen ruskeaan laukkuun. Koputan kevyesti oveen, mutta opettaja ei kuule sitä. Koputan uudelleen, hieman kovempaa ja tällä kertaa opettaja laahustaa avaamaan. ”Mitä teet täällä näin myöhään?” opettaja kysyy kohottaen kulmiaan. ”Jäi kirjat…” mumisen hiljaa. ”Sentään jotain koulunkäyntikin kiinnostaa…” opettaja huokaisee ja päästää minut luokkaan. Haen kirjat pulpetistani ja sullon ne reppuuni. ”Hei sitten, nähdään huomenna!” opettaja huikkaa perääni, kun lähden.

Kiedon takin tiukemmin ympärilleni, ulkona on kylmä ja lumi narskuu kenkieni alla. Kiiruhdan askeleitani, kun kuljen tienviertä eteenpäin. Käännyn soratielle. Hengitykseni huuruaa ja taivaalta leijuu suuria lumihiutaleita, jotka tarrautuvat puiden oksiin ja jäävät niihin kimaltamaan. Jo kaukaa kuulen ääniä. Vihaisia huutoja, joista en erota sanoja, enkä merkitystä. Kaivan kohmeisin käsin avaimen repustani. Avaan oven ja paiskaan sen kiinni perässäni. Heitän takin ja kengät eteisen nurkkaan. Hiljalleen niissä oleva lumi sulaa lattialle hyiseksi lätäköksi.  Painan kädet korville ja juoksen yläkertaan.Sulkeudun huoneeseeni pakoon ympäröivää maailmaa, laitan kuulokkeet korviin ja musiikin täysille. Istun sängylleni huoneen nurkkaan. Musiikki peittää osan äänistä, mutta kovimmat huudot ja kolahdukset kuuluvat silti läpi.

Kyynel vierähtää silmäkulmastani ja valuu kylmänä poskeani pitkin. Katson, kuinka kahva painuu hitaasti alas ja ovi avautuu naristen. Pienet pojan kasvot kurkistavat oven raosta. "Tule vaan Vili" kuiskaan ja pieni poika tulee sisään, sulkee oven ja kömpii viereeni sängylle. Silitän kevyesti hänen selkäänsä. Hänen punaisista silmistään ja kyynelten tahrimista kasvoistaan näen, että hän on itkenyt.

Vili katsoo minuun suurin tummanruskein silmin ja kuiskaa ääni väristen "Äiti ja isi riitelee taas. Pelottaa", hän mutristaa suutaan ja tarttuu pienillä käsillään neulepaitani helmaan "Eikö ne rakasta meitä enää?" Huokaisen syvään ja rutistan Viliä lujasti "Kyllä ne meitä rakastaa. Niillä on vaan aikuisten juttuja, joista ne on vähän eri mieltä." Vili hymyilee vähän "Toivottavasti ne aikuisten jutut menee pian pois. On ikävä äitiä ja isiä." Hän painaa päänsä kylkeäni vasten.

Katson kaukaisuuteen pää täynnä ajatuksia. Ennen kaikki oli hyvin, olimme onnellisia. Isä ja äiti rakastivat toisiaan ja meitä. Mitä ikinä tapahtuikaan, saatoin aina olla varma, että perheeni oli tukenani. Mutta sitten tulivat riidat ja kun ne pääsivät vauhtiin, se oli kuin pyörremyrsky tai hurrikaani, jolta ei voinut paeta. Se tarttui kiinni raudanlujalla raivokkaalla otteellaan ja vei mukanaan kaiken. Se muutti koko elämän. Aluksi yritin hillitä riitoja, mutta kun ne kävivät väkivaltaisiksi, päätin pitää Vilin kaukana niistä. Tapelkoot keskenään niin kauan,  kun eivät meihin koske. Vähitellen äänet alhaalla hiipuvat, ja niiden lakattua kuulumasta nukahdan.

Oveen koputetaan ja sen takaa kuuluu äidin tekopirteä ääni, jonka taakse kätkeytyvät väsymys ja huoli "Milla, herätys! Aamupala on valmis! Nouse, niin ehdit syömään ennen koulua!" Nousen sängystä. Minulla on yhä eiliset vaatteet ylläni. Ajattelen vaihtavani ne, mutta katseeni osuu lattialla koskemattomana lojuvaan reppuun. Läksyt... Kaivan kirjat esiin ja avaan ne huokaisten. Läksyt ovat helppoja ja saan ne pian tehtyä. Sullon kirjat takaisin reppuun kävellessäni portaita alakertaan.

Äiti on kattanut aamupalan pöytään ja ilmassa leijuu tuoreen sämpylän tuoksu. Vili istuu pöydässä syöden suurta sämpylää ja äiti kaataa keittiössä itselleen kahvia. Vedän pöydän alta tuolin itselleni, mutta se kaatuukin rämisten lattialle. Äiti kääntyy säikähtäen katsomaan. Kahvipannu hänen lädestään putoaa lattialle ja särkyy helisten. Äiti kumartuu keräämään lasin sirpaleita ja kun menen hänen avukseen huomaan, kuinka hän vaivihkaa pyyhkii kyynelet silmistään.

En tiedä, mitä eilen on tapahtunut, eikä kukaan meistä mainitse sitä sanallakaan, mutta en voi olla huomaamatta rosoista jälkeä seinässä, klommoa parketin muutoin sileässä pinnassa ja roskiin piilotettuja puun säleitä. Yksi keittiön pöydän puutuoleista puuttuu. Sysään syrjään ajatukset eilisestä. Se mitä on tapahtunut, tapahtuu tai tulee tapahtumaan, ei kuulu minulle, enkä voi siihen vaikuttaa. Pakotan kasvoilleni hymyn ja silmiin iloisen tuikkeen, kun selitän tulevasta päivästä äidille. Tyhjiä, merkityksettömiä sanoja ja ilme vain naamiona kasvoilla.

Kun eteisessä vedän nurkkaan heittämäni kengät jalkaan ja laitan takkia päälle Vili tulee luokseni. Kyykistyn niin, että kasvoni ovat hänen kasvojensa tasalla. Hän ottaa kasvoni pieniin käsiinsä ja katsoo minua totisena. "Älä mene" hän sanoo suu pelkkänä viivana "jää tänne." Hänen äänensävynsä on lähes käskevä, mutta sanat on silti tarkoitettu pyynnöksi. En ole varma, koskeeko pyyntö tätä hetkeä vai jotain muuta,  mutta en ehdi jäädä miettimään sitä. Jollen lähde nyt, myöhästyn koulusta. Otan Vilin kädet omiini ja katson häntä päättäväisesti silmiin "Menen nyt kouluun, mutta tulen koulusta suoraan kotiin ja tehdään sitten jotain kivaa, jooko?" En jää odottamaan vastausta, vaan pörrötän Vilin päätä ja lähden. Sydäntäni kirpaisee jättää Vili yksin tyhjään eteiseen, kotiin, josta lämpö ja rakkaus on jo aikaa sitten kaikonnut.

Koulussa ajatukseni harhailevat, enkä pysty lainkaan keskittymään opetukseen. Paras ystäväni Anni luo minuun huolestuneita katseita ja yrittää kysellä, mikä minua vaivaa. Hymyilen, ei mikään, kaikki on hyvin. Esitän vahvaa, mutta sisältä olen hajalla, sirpaleina. On kuin sanoisi ehjäksi lasia, jonka palat on vain heikosti liimattu yhteen niin, että vesi väistämättä valuu lasista pois. On vain ajan kysymys, milloin lasi on tyhjä, mutta mitä sitten käy? On kuin aika olisi pysähtynyt. Aivan kuin sekin pelkäisi tulevaa. Istun pulpetissani kuunnellen opettajaa toisella korvalla ja piirrellen vihkoni reunaan värikkäitä kuvioita. Kuviot eivät merkitse mitään, ne ovat vain viivoja paperilla, mutta kynän liike ja hiljainen ääni, joka siitä kuuluu rauhoittavat minua.

Kuluu ikuisuus ennen kuin koulu loppuu, mutta sekin aika koittaa. Puemme Annin kanssa takkeja päälle "Tulisitko meille tänään?" hän kysyy hymyillen. "Lupasin Vilille mennä suoraan kotiin." sanon ja kohautan hartijoitani anteeksipyytävästi. "Ai..." Anni kuulostaa pettyneeltä "Huomenna pääsisin", kiirehdin sanomaan. "Huomenna sitten", Anni sanoo ja hymyilee. Pihalla tiemme eroavat, hän lähtee omaan suuntaansa ja minä kotia kohti.

Äänet kuuluvat taas jo kauaksi, mutta tänään niissä on jotain outoa. Jotain, mitä ei ole ennen kuulunut. Aivan kuin äänten vyöryyn olisi liittynyt joku kokonaan uusi ääni. Se saa minut huolestumaan. Mielessäni herää pelko, joka saa minut juoksemaan. Liukastelen kenkieni osuessa sileisiin, kevyen lumen peittämiin jäisiin alueisiin. Pelko kuplii vatsassani ja leviää koko kehoon, mutta en anna sen sumentaa mieltäni, en enää. Lasi ei enää vuoda, sillä se on viimein tyhjä. Tulen ovelle ja riuhtaisen sen auki.

Näky on sokaiseva, jähmetyn paikalleni ja on, kuin olisin unessa. Jonain ulkopuolisena tarkkailijana. Näen pienen pojan, joka on ahdistettu seinää vasten murrettuna, särjettynä ja ilman voimaa sanoa tai tehdä mitään. Pojan edessä seisoo mies raivoissaan, hyökäävänä, käsi kohotettuna lyöntiin ja sormet liian tiukasti pojan ranteen ympärille kierrettyinä. Tuo mies oli pojan isä, kunnes vihan täyttämä tumma pilvi ympäröi hänen sydämensä, kovetti sen ja ajoi pois rakkauden. Kauempana heistä istuu nainen, nojaten käteensä. Hän on kääntänyt katseensa pois ja vain yksi pieni kyynel vaeltaa hänen poskeaan pitkin. Tuo nainen oli pojan äiti, mutta hän on unohtanut lämmön, unohtanut empatian ja lopulta unohtanut itsensä.

Vilin päästämä ääni ikään kuin herättää minut. Se ei ole huuto, vaan pikemminkin kuiskaus, joka tunkeutuu unenomaisen harson läpi saaden minut toimimaan. Syöksähdän eteenpäin isän ja Vilin väliin "Lopeta" huudan "LOPETA" Isku tulee kovaa ja se osuu suoraan kasvoihini. Puren isää käteen ja hän irroittaa otteensa Vilistä. Nostan Vilin pystyyn ja ohjaan hänet eteiseen. "Pistä kengät jalkaan." käsken ja haen hänen takkinsa. Isä huutaa ja lyö seinää. Äiti seuraa sivusta. Autan takin Vilin päälle. Isä käskee tulemaan takaisin, olemaan lähtemättä, mutta ei lähde peräämme, antaa vain meidän mennä, kadota näkyvistä.

Katson Viliä, hän on kylmissään ja tärisee. Hänen kasvoihinsa ja kaulaansa on punaisen sekaan ilmaantunut tummia mustelmaisia läikkiä. Vasta nyt mietin tilannettamme. Ulkona emme voi pitkään olla, joten nyt on päästävä sisälle. Kotiin emme kuitenkaan voi mennä. Ei, se ei tulisi kuuloonkaan! En keksi muutakaan, joten soitan Annille. Hän ei vastaa, mutta päätän kuitenkin, että menemme heille. Ystäväthän auttavat hädässä,  eikö niin?

Soitan ovikelloa, kuulen kuinka se pirahtaa oven toisella puolen. Vili seisoo vieressäni ja pitää kädestäni kiinni. Kuulen askelia oven takaa ja pian Annin äiti tulee avaamaan. Hän näyttää samaa aikaa hämmästyneeltä ja kovin huolestuneelta astuessaan syrjään ovansuulta, päästäen meidät sisälle. Hän sulkee oven perässämme ja jää odottamaan, että otamme takkimme ja kenkämme ja seuraamme häntä olohuoneeseen. Annin äiti katsoo minua kysyvästi "Mitäs teille on käynyt?  Soitanko isänne hakemaan teitä?" Pudistan tarmokkaasti päätäni "Ei. Se oli isä." Annin äidin suu loksahtaa auki. Hän tulee halaamaan meitä "Voi ei! Ei hätää, nyt kaikki on hyvin.  Anni on Mistin kanssa ulkona, mutta hän tulee kohta. Olette varmaan nälkäisiä? Minun täytyy soittaa pari puhelua." Hän lämmittää meille makaronilaatikkoa ja jättää meidät syömään mennen viereiseen huoneeseen puhumaan. Olemme nälkäisiä, keskitymme syömään ja pian lautasemme ovat tyhjät ja vatsamme täynnä.

Annin sisko oli muuttanut kotoa joitain vuosia sitten ja hänen entinen huoneensa on tyhjillään, joten meille laitetaan sinne patjat. Anni tulee kotiin ja kerron hänelle tapahtumista Vilin katsoessa lastenohjelmia. Kun illalla menemme nukkumaan ja Vili ottaa pitkähihaisen päältään huomaan, että hänellä on olkapäässään suuri mustelma, johon verrattuna kasvojen ja kaulan jäljet eivät ole mitään. Olkapää on myös turvonnut ja näyttää todella kipeältä. Mietin, miksei Vili ole sanonut mitään. Hän sujahtaa peiton alle ja päätän miettiä asiaa huomenna. Nyt Vilin täytyy nukkua. Itse kietoudun peittoon, istuudun nojaamaan ovea vasten ja suljen silmäni. En nukkuakseni, mutta torkkuakseni.

Nukumme myöhään seuraavana päivänä. Ja kun heräämme, Annin äiti on tehnyt meille ruhtinaallisen aamiaisen. Ovikello soi, kun olen tunkemassa paistettua pekonia suuhuni. Sisään tulee kaksi keski-iän paikkeilla olevaa maailmaa nähneen näköistä naista. Naiset puhuvat ensin Annin äidin kanssa olohuoneessa ja kutsuvat sitten minut sinne. Katson Viliä ja menen sitten vastahakoisesti heidän luokseen. Olen hermostunut ja vilkuilen Viliä. Naiset kyselevät minulta eilisestä ja vanhempien riitelystä. Välillä he luovat toisiinsa merkitseviä katseita. Mietin, miksi nämä naiset ovat täällä ja kyselevät minulta outoja kysymyksiä, mutta vastailla parhaani mukaan.

Seuraavat kolme kuukautta asumme Annilla. Päivisin käyn koulussa ja iltaisin olen Vilin kanssa. Anni on paljon kanssani. Hän kuuntelee huoleni ja yrittää parhaansa mukaan piristää. Pian tulomme jälkeen kävi kuvaaja, joka otti kuvia Vilin olkapäästä, kasvoista ja kaulasta ja minun kasvoistani, joihin oli myös huomaamattani tullut suuri mustelma. Myöhemmin aina välillä joku kävi katsomassa meitä ja kyselemässä. Kasvot vaihtuivat, mutta kysymykset olivat aina samoja tai saman kaltaisia. Päivät kulkivat samaa rataa. Oli, kuin olisimme jonkinlaisessa välitilassa. Olimme pelastuneet uppoavasta veneestä, mutta emme olleet vielä löytäneet vakaata maata jalkojemme alle.

Istumme Vilin kanssa olohuoneen lattialla tehden palapeliä, kun ovikello soi ja joku tulee sisälle. Kuulen jännittynyttä puhetta ja pian Annin äiti tulee olohuoneeseen kahden naisen kanssa. Naiset ovat samoja,  jotka kävivät ensimmäisinä katsomassa meitä ja kyselemässä. Naiset pyytävät meitä keräämään tavaramme. Katson heitä kummastuneena. Annin äiti hymyilee rohkaisevasti, joten tottelen. Meidät viedään taksiin ja toinen naisista tulee mukaamme, kun taksi lähtee. Nainen puhuu meille, mutta en ymmärrä, mitä hän sanoo. Uusi perhe, kolme lasta ja koira, omat huoneet. Vähitellen minulle valkenee, että meitä viedään johonkin perheeseen ja että meidät jätetään sinne. Asumaan.

Ajomatka kestää pitkään,  monia tunteja. Vili nukkuu ja minä katson, kuinka maisemat vilistävän ikkunan ohi. Metsät vaihtuvat pelloiksi ja pellot kyliksi ja kaupungeiksi. Vihdoin erään kaupungin laitamilla taksi kääntyy mukavan oloiselle omakotitaloalueelle. Talo, jonka pihaan taksi ajaa on kutsuva. Sen seinät ovat punaruskeaa tiiltä ja katto musta. Ikkunanpieltä reunustavat lehdettömät ja lumiset köynnökset ja sisältä loistaa lämmintä valoa. Piha on myllerretty. Lumessa risteilevät monet eri kokoiset ja -muotoiset jäljet. Pihan halki menee polku, jonka viereen on rakennettu lumilyhtyjä. Talon seinän viereen on tehty lumimaja ja toisella puolen pihaa seisoo lumiukko.

Istumme vieraan ruokapöydän ääressä, Vili on painautunut kylkeeni ja minä istun hiljaa kädet sylissäni. Meidät tuonut nainen on lähtenyt. Nyt edessäni seisoo toinen nainen. Muistan nähneeni hänet aijemminkin, mutta vain hämärästi. Hän on mukavan näköinen. Hieman pyöreä, kihara tukkainen ja päivettynyt. Hän tarjoaa meille kakkua ja pullaa, mutta Vili vain puristaa kättäni ja minä kieltäydyn kohteliaasti. Meille esitellään huoneemme, mutta Vili ei tahdo mennä yksin huoneeseensa, joten kun hän menee nukkumaan otan peittoni ja asetun hänen sänkynsä viereen istumaan.

Tämä uusi paikka on kaukana kotoa, joten minun täytyy mennä uuteen kouluun. En enää näe Annia. Aluksi puhumme puhelimessa päivittäin, mutta pikkuhiljaa puhelut vähenevät ja lopulta lakkaavat kokonaan. Koulussa tutustun uusiin ihmisiin, mutta heistä ei tule minulle läheisiä, vaan olen heidän kanssaan vain koulussa. Vili menee päiväkotiin, mutten ole varma, viihtyykö hän siellä, eikä hän vieläkään pysty nukkumaan, jollen ole hänen vierellään. Perheessä on Vilin ikäinen ja vähän vanhempi poika ja minua vähän vanhempi tyttö. Tulen heidän kanssaan toimeen, mutta en koe, että he olisivat perhettäni. Vili sen sijaan on, kuin heitä ei olisikaan. Elämä leijuu paikallaan. Suojelen Viliä, vaikka en edes tiedä, miltä, enkä uskalla elää.

Herään siihen, kun kesäinen auringonsäde loistaa kasvoilleni verhojen raosta. Lintu laulaa sirkuttaa ikkunan ulkopuolella. Vili on jo noussut, joten puen päälleni ja menen keittiöön. Vili istuu pöydässä ja juttelee arasti perheen poikien kanssa. Hämmästyksissäni pysähdyn keittiön ovelle. Muiden toivottaessa huomenet havahdun ja otan aamupalaa. Myöhemmin, kun ruokailun jälkeen etsin Viliä en näe häntä missään. Menen ikkunaan katsomaan, josko hän olisi ulkona. Ja sielä hän onkin, leikkimässä poikien kanssa. Hämmennyn, mutta hymyilen ja pitkästä aikaa otan rauhassa kirjan ja luen sitä miettimättä mitä tekemistä Vilille keksisin.

Illalla tulen pesemästä hampaita ja menen Vilin huoneeseen, mutta hän onkin jo nukahtanut. Vedän peiton hänen paljaiden jalkojensa päälle, ja hiljaa poistun huoneesta. Ensimmäistä kertaa menen omaan huoneeseeni ja omaan sänkyyni ja nukun kunnon yöunet. "Nyt Vilillä on kaikki hyvin" ajattelen. "Enää en ole vahva hänen vuokseen, vaan aion elää itseni vuoksi" päätän ennen, kuin nukahdan.

Hatunnosto kaikille, jotka jaksoivat lukea ja kertokaa toki, mitä piditte.